Laukausarka, paukkuprojektin suunnitelma.
Bambille oli ammuttu nuoresta iästä lähtien tasaisin väliajoin. Se ei ollut koskaan reagoinut laukauksiin. En koskaan kuvitellut, että se alkaisi reagoida laukauksiin.
Kesällä 2017 kuitenkin niin kävi ensimmäisen kerran omalla pihalla, kun ammuin aivan liian läheltä. Myöhemmin olen miettinyt, aiheutinko tällä trauman, vai onko paukkuarkuus sellaista, jolle en olisi voinut tehdä mitään?
Tämän jälkeen pidemmästä (50-200m) matkasta ampuminen ei koskaan aiheuttanut mitään pelkoa. Ei edes toukokuussa 2018, kun olimme jäljellä, esineruudussa ja ihan vaan paikallaan ja yläpuolella paukkui, kun naapuritilalla ampuivat savikiekkoja puoli tuntia putkeen. Edes korva ei värähtänyt. Ja ne paukut kyllä kuuluivat. Tuolloin vakuutuin, että Bambi on kyllä ihan laukausvarma.
Noin kuukausi myöhemmin ammuttiin omalla pihalla talon takaa, kun tein seuraamista ja palkkailin. Bambi käänsi korvaa paukulle, mutta jatkoi seuraamista ja leikkiä.
Viikko myöhemmin samanlaisessa treenissä laukaksen kuultuaan Bambi säikähti, meni lukkoon ja pakeni luotani, eikä tullut enää seuraamaan tai leikkimään. Se ei myöskään heti palautunut, vaan väisti sitä kohtaa, jossa laukaus oli tullut. Kesti jonkin aikaa, että Bambi suostui menemään samaan paikkaan. Bambi meni selvästi paniikkiin ja niin kävi minullekin. En ollut osannut odottaa tätä ja reagoin myös itse ahdistumalla ja panikoimalla. Veeran sanoin "Koiraharrastus pitää nöyränä". Ja nöyränä se pitää.
Aluksi toivoin, että viimeisin olisi ollut vain vanha kaiku vuoden takaisesta traumasta, ehkä se ei reagoisi laukauksiin muualla kuin omassa pihassa? Mutta valitettavasti tämä toivo osoittautui turhaksi. Lyhyen ajan sisällä otin heti lisää ampumistreenejä ja tein seuraavat ampumistreenit samassa luetellussa järjestyksessä:
- kävin ampumaradalla
- ammuttiin lenkillä sekä omalla porukalla, että vieraiden koirien kanssa juoksuttamalla
- ja käytiin kuuntelemassa pk-kokeiden ampumisia
Kaikissa edellä mainituissa Bambi pyrki pois - pakoon. (Ei siis niin, että se karkaisi luotani pois, vaan korvat linttaan ja eteenpäin)
Ampumaradalle mentiin ensin vain hengailemaan ja päätin sitten leikkiä siellä Bambin kanssa. Ensin leikit meni hienosti, mutta kun yhtäkkiä Bambi juuri oli napannut frisbeen suuhun, kuului laukaus - ja frisbee tipahti. Eikä Bambi enää suostunut siihen koskemaan. Se suhtautui siihen, kuin se frisbee olisi aiheuttanut sen laukauksen. Kuin se olisi ollut myrkkyä. Tällöin minulle valkeni, että Bambista oli tullut oikeasti laukausarka. Yritin vielä ampumaradan läheisyydessä etäämmällä syöttää namia maasta. Siihen Bambi pystyi, mutta kyllä se mielellään sitten suunnisti jo autoa kohti - "pois täältä".
Omalla porukalla lenkillä 200m päästä ammuttu laukaus strarttipistoolista sai korvat luimuun ja vauhdin eteenpäin.
Kokeiltiin myös juoksuttaa kavereiden koirien kanssa kovassa vireessä ja ammutaan kun juoksevat hyvin. Kahdella eka kerralla näytti toimivan. Kolmannella kerralla Bambi tajusi, että tässä on sama kuvio kyseessä ja se pakeni ojaan istumaan.
Pk-kokeiden ampuminen selvitettiin sillä, että nakkasin maahan kananpaloja, joita Bambi sai ampumisen aikaan syödä, (se söi kyllä hyvin, muttei ollut rento koskaan). Tästä syystä päätin seuraavana siedättää Bambin laukauksiin ottamalla ohjelmaan namiruudun. Ko. namiruudusta lueskelin etukäteen. Voit lukea jutun kokonaisuudessaan täältä http://www.shepmates.net/Shepmate's%20paukut%202.htm
Tein namiruutujen opetuksen huolella, jopa 10-15 kertaa ennen ampumista. Lisäksi tein niitä tyhjiä namiruutuja kaverien koirien kanssa. Väitän, että tein yhteensä n. 30-40 namiruutua. Ammuin niistä itse sitten kahdessa, noin 50-70m päässä.
- Olisiko pitänyt ampua kauempana?
Näiden kahden kerran ampumisen jälkeen Bambi ei enää luottanut namiruutuun, vaan jäi makaamaan ruudun reunalle miettien, ettei nameja ehkä voi mennä syömään, sillä ne saattavat aiheuttaa laukauksen. Muutaman sekunnin mietittyään se kuitenkin liittyi Bonan seuraan namiruutuun, mutta rentoutui vasta kun melkein kaikki namit oli syöty - vaara ohi. Enää ei pauku. Bambi epäili namiruutuun lähtöä vielä 15 tyhjän ruudun jälkeenkin. Ja vielä 30:n.
Olisiko minun pitänyt pistää joku muu ampumaan? Pilasinko tämän sillä, että ammuin itse? Ja ammuin varmasti liian läheltä!
Ei. Ei toimi ei.
Mikään edellä mainituista ei ole osoittanut toivettakaan siitä, että voisin saada Bambia siedätettyä laukauksiin. Ja voitteko kuvitella, ettei edes se namiruutu toimi - vaikka Bambi on ihan superahne!!! Se on niin viisas, että se tietää mitä on tulossa. Se ketjuttaa asiat takaperin jo niin, että jos ajattelenkin ampumista niin korvat menee luimuun. WTF?!?
Pari viikkoa sitten juuri SM-kisojen alla perjantaina Bambin kasvattaja Jessica Ristimäki ehdotti, että laukaukset opetettaisiinkin Bambille sen oma aktiivisuuden kautta. Ideana oli se, että koiran ei tarvitsisi pelätä ja luimuilla, että milloin ne laukaukset tulisivat, vaan koiralle opetettaisiin jokin temppu, joka aiheuttaa laukauksen. Esim. kosketuskeppi. Tällöin koira saisi oman aktiivisuuden kautta päättää, milloin epämiellyttävä ääni tulee ja se saisi näin mahdollisesti hallinnan tunnetta asiaan.
Ostin idean heti mielessäni - Tämä voisi sopia Bambille! Ja kas - Pääsin soveltamaan itse teoriaa nopeammin, kuin arvasinkaan...
Sivujuonteelle nyt pitkästi poiketen - mutta seuraava tarina on oleellinen oman oivallukseni kannalta:
Bambille tuli myös toinen omituinen reagoiminen tänä kesänä. Vieraiden autojen takakontit.
Se ilmenti oirehtimisisensa noin vuosi sitten syksyllä, kun kävimme Hertan kanssa Maarit Rokkamäen jälkikoulutuksessa Uuraisella. Olimme liikkeellä Hertan autolla ja Bambin jälkitreenin päätteeksi Bambi ei halunnu enää mennä Hertan auton konttiin. En tiennyt - enkä edelleenkään tiedä miksi. Jotain epämiellyttävää siinä on täytynyt tapahtua. Olisiko jokin pistänyt tai jotain?
No tänä kesänä, kun alettiin SM-tokoja varten treenaamaan, reissattiin useampia kertoja sekä Hertan, että Veeran autoilla. Bambi alkoi oirehtimaan samaa asiaa. Se ei halunnut oman treeninsä päätteeksi mennä enää vieraan auton konttiin. En ymmärtänyt, mikä koiraa vaivasi ja monesti joko nostin sen konttiin ja kerran jopa hermostuin sille. (Uskotteko, että hermostuminen ei auttanut asiaa!)
En nähnyt koirani todellista ahdistusta vaan vähättelin sitä.
Vieraan kontin pelko paheni - näin sen kyllä juuri ennen SM-kisoihin lähtöä, mutta en ehtinyt tehdä asialle mitään. Enkä tiennyt, mitkä olisin voinut tehdä.
No, SM-reissulle Liminkaan lähdettiin Veeran autolla. Lähdön hetkellä koira meni konttiin melko kivuttomasti. Päästiin majoituspaikkaan perjantaina, mutta heti perille päästyäni ja koiran pois kontista päästettyäni huomasin, että se alkoi väistää konttia voimakkaasti. "Takaisin en mene".
Lauantaiaamuna, jolloin oli meidän suoritusvuoro, jouduin käyttämään aikaa ja kissanruokaa saadakseni Bambin Veeran konttiin. Mutta se meni vielä ihan ok.
Lauantai-iltapäivänä sen sijaan, kun oli jo AVO1 taskussa ja lähdön hetki kisapaikalta koitti, koira katsoi autoa kauhulla ja luikki karkuun jo kauempaa. En saanut Bambia houkuteltua edes nameilla - mieluummin se jäi ilman ruokaa kuin joutui konttiin. Parkkipaikalla oli väkeä ja tilanne hallitsematon, joten kävin ottamassa koiran syliin ja vein sen etupenkille istumaan - ok, et joudu konttiin.
Sunnuntaiaamuna Bambi pääsi myös etupenkille matkustamaan, matka oli lyhyt. Mutta jo autoa lähestyminen ahdisti sitä. Etupenkille pääsy oli sille helpotus.
Sunnuntai-iltapäivänä SM-kisa-alueella tuuli todella kovaa. Meillä oli viikonlopun ajan koirien häkkien päällä teltta, joka jouduttiin purkamaan kesken päivän kovan tuulen vuoksi. Kun teltta päältä oli purettu ja ensimmäisen kerran sen jälkeen avasin Bambin kevythäkin luukun, Bambi sinkosi karkuun. Se juoksi parkkipaikalle (joka siis oli ihan vieressä) ensimmäisen auton (tuntematton auton!) etuovesta sisään etupenkille istumaan. Se siis pelkäsi, että on tullut lähdön hetki ja nyt joutuu takakonttiin. Kontista oli tullut jostain syystä aivan käsittämättömän suuri mörkö. Ilmiö oli vähän samanlainen, kuin laukauksiin reagoiminen ja kontista oli tullut "THE JUTTU!"
Päivä oli vasta puolessa, joten minä kylmän viileästi menin jonkun tuntemattoman autosta hakemaan koirani hihnaan ja poistuimme parkkialueelta. (Veeran auto olisi ollut kolmen auton päässä.)
Loppupäivä meni ihan normaalisti. Kävin alueella treenaamassa ja käytiin katsomassa toko-finaaleja Bambin kanssa. Sitten lähdön hetkellä nostin retkituolin kainaloon ja sanoin kavereille, että nyt me lähdetään. Ja silloin Bambi veti liinat kiinni. Se hitto tiesi, että nyt joutuu konttiin!
Minulla oli onneksi kinkkua vielä taskut täynnä, joten sain Bambin imuttamalla kinkuilla mukaan ja vein sen sen oman kevythäkin luo, joka oli siis vain n. 40m Veeran autosta ja parkkialueen vieressä. Parkkialue oli ihmisistä vielä tyhjä, joten minulla olisi nyt hyvää aikaa keksiä, kuinka saan koirani konttiin ilman väkivaltaa tai pakottamista. Mieleeni tuli tämä Jessican neuvo, jossa koira oman aktiivisuuden kautta saa päättää, milloin kohtaa epämiellyttävän asian. Päätin siis houkuttelun sijaan viedä etukäteen takakontille kissanruokapurkin motivaattoriksi. (Bambille ei toimi houkuttelu, se kokee, että houkuttelussa on jotain todella epäilyttävää). Sitten palasin kevarille ja avasin häkin vetskarin. Bambi ei aikonut tulla pois - se olisi jäänyt sinne turvaan. En houkutellut, vaan käännyin selin ja pudotin pari kinkkua maahan. Bambi tulikin nopeasti itse ja söi ne. Näytin, että minulla on lisää. Sitten odotin. Ja Bambi tarjosi minulle kurre-asentoa. Palkkasin kurren kehuin ja siirryin kaksi askelta eteenpäin palkatessa. Sitten taas odotin. Bambi tarjosi peruutusta ja maahanmenoa - siirryin kaksi askelta palkatessa ja taas odotin. En koskaan houkutellut, vaan palkkasin iloisesti koiran aktiivisuuden, askeleet tulivat palkalle siirtymisessä. Välillä Bambi vilkaisi huolestuneena edessä siintävää konttia, mutta päätti siitä huolimatta jatkaa tarjoamista. Olimme minuutin kuluessa Veeran takakontin luona. Sitten Bambi haistoi kissanruoan ja kun näytin vielä kädellä, se syöksyi siihen. Nostin ruoan äkkiä konttiin ja hetken epäröityään Bambi meni perässä. Painettuani veräjän kiinni, se selvästi hetken hätääntyi ja lopetti ruokailun hetkeksi, mutta kehotuksesta jatkoi sitten syömistään. Pois sitä ei sillä reissulla enää kuitenkaan voinut ottaa, vaan se oli nokka kohti kotia ja uusia suunnitelmia.
Edellisestä tarinasta opin yhden ehkä suurimmista asioista koiran koulutuksessa. Ainakin Bambin kohdalla vastoinkäymiset voidaan voittaa juurikin, kun koira saa ikäänkuin itse valita tahdin. Ei houkuttelemalla, ei pakottamalla, ei niska-perse-otteella, ei huutamalla. Vaan koiran omalla aktiivisuudella. Tämän jälkeen olemme jatkaneet näitä vieraan kontin treenejä samalla teemalla ja viimeisimmällä kerralla Bambi jopa olisi uteliaana ollut menossa katsomaan, onkohan vieraassa kontissa jotain ruokaa?
Ja palataksemme paukkuprojektiin, edellä mainitulla mallilla aion sitä kokeilla.
Konkreettisesti suunnitelmani on se, että edetään hissun kissun. (Mitenkähän se kärsimättömälle onnistuu!)
Olen nyt opettanut Bambille kosketuskepin ja yleistänyt sitä myös eri ympäristöissä. Tein myös niin, että keppiin koskemisen jälkeen sanoin "ääni" ja painoin starttipistoolin tyhjää lipasta. idea olisi siis niin, että kaveri on puhelimessa 200m päässä, sanon "ääni" (kun Bambi tarjoaa kuonokosketusta) ja PAM. Kuono ->ääni->PAM.
Ensin niin kaukaa, että ei reagoi. Sitten hissun kissun lähemmäs. Mitä luulette, voisiko toimia?
Ei kai tässä enää ole mitään menetettävääkään?
Kesällä 2017 kuitenkin niin kävi ensimmäisen kerran omalla pihalla, kun ammuin aivan liian läheltä. Myöhemmin olen miettinyt, aiheutinko tällä trauman, vai onko paukkuarkuus sellaista, jolle en olisi voinut tehdä mitään?
Tämän jälkeen pidemmästä (50-200m) matkasta ampuminen ei koskaan aiheuttanut mitään pelkoa. Ei edes toukokuussa 2018, kun olimme jäljellä, esineruudussa ja ihan vaan paikallaan ja yläpuolella paukkui, kun naapuritilalla ampuivat savikiekkoja puoli tuntia putkeen. Edes korva ei värähtänyt. Ja ne paukut kyllä kuuluivat. Tuolloin vakuutuin, että Bambi on kyllä ihan laukausvarma.
Noin kuukausi myöhemmin ammuttiin omalla pihalla talon takaa, kun tein seuraamista ja palkkailin. Bambi käänsi korvaa paukulle, mutta jatkoi seuraamista ja leikkiä.
Viikko myöhemmin samanlaisessa treenissä laukaksen kuultuaan Bambi säikähti, meni lukkoon ja pakeni luotani, eikä tullut enää seuraamaan tai leikkimään. Se ei myöskään heti palautunut, vaan väisti sitä kohtaa, jossa laukaus oli tullut. Kesti jonkin aikaa, että Bambi suostui menemään samaan paikkaan. Bambi meni selvästi paniikkiin ja niin kävi minullekin. En ollut osannut odottaa tätä ja reagoin myös itse ahdistumalla ja panikoimalla. Veeran sanoin "Koiraharrastus pitää nöyränä". Ja nöyränä se pitää.
Aluksi toivoin, että viimeisin olisi ollut vain vanha kaiku vuoden takaisesta traumasta, ehkä se ei reagoisi laukauksiin muualla kuin omassa pihassa? Mutta valitettavasti tämä toivo osoittautui turhaksi. Lyhyen ajan sisällä otin heti lisää ampumistreenejä ja tein seuraavat ampumistreenit samassa luetellussa järjestyksessä:
- kävin ampumaradalla
- ammuttiin lenkillä sekä omalla porukalla, että vieraiden koirien kanssa juoksuttamalla
- ja käytiin kuuntelemassa pk-kokeiden ampumisia
Kaikissa edellä mainituissa Bambi pyrki pois - pakoon. (Ei siis niin, että se karkaisi luotani pois, vaan korvat linttaan ja eteenpäin)
Ampumaradalle mentiin ensin vain hengailemaan ja päätin sitten leikkiä siellä Bambin kanssa. Ensin leikit meni hienosti, mutta kun yhtäkkiä Bambi juuri oli napannut frisbeen suuhun, kuului laukaus - ja frisbee tipahti. Eikä Bambi enää suostunut siihen koskemaan. Se suhtautui siihen, kuin se frisbee olisi aiheuttanut sen laukauksen. Kuin se olisi ollut myrkkyä. Tällöin minulle valkeni, että Bambista oli tullut oikeasti laukausarka. Yritin vielä ampumaradan läheisyydessä etäämmällä syöttää namia maasta. Siihen Bambi pystyi, mutta kyllä se mielellään sitten suunnisti jo autoa kohti - "pois täältä".
Omalla porukalla lenkillä 200m päästä ammuttu laukaus strarttipistoolista sai korvat luimuun ja vauhdin eteenpäin.
Kokeiltiin myös juoksuttaa kavereiden koirien kanssa kovassa vireessä ja ammutaan kun juoksevat hyvin. Kahdella eka kerralla näytti toimivan. Kolmannella kerralla Bambi tajusi, että tässä on sama kuvio kyseessä ja se pakeni ojaan istumaan.
Pk-kokeiden ampuminen selvitettiin sillä, että nakkasin maahan kananpaloja, joita Bambi sai ampumisen aikaan syödä, (se söi kyllä hyvin, muttei ollut rento koskaan). Tästä syystä päätin seuraavana siedättää Bambin laukauksiin ottamalla ohjelmaan namiruudun. Ko. namiruudusta lueskelin etukäteen. Voit lukea jutun kokonaisuudessaan täältä http://www.shepmates.net/Shepmate's%20paukut%202.htm
Tein namiruutujen opetuksen huolella, jopa 10-15 kertaa ennen ampumista. Lisäksi tein niitä tyhjiä namiruutuja kaverien koirien kanssa. Väitän, että tein yhteensä n. 30-40 namiruutua. Ammuin niistä itse sitten kahdessa, noin 50-70m päässä.
- Olisiko pitänyt ampua kauempana?
Näiden kahden kerran ampumisen jälkeen Bambi ei enää luottanut namiruutuun, vaan jäi makaamaan ruudun reunalle miettien, ettei nameja ehkä voi mennä syömään, sillä ne saattavat aiheuttaa laukauksen. Muutaman sekunnin mietittyään se kuitenkin liittyi Bonan seuraan namiruutuun, mutta rentoutui vasta kun melkein kaikki namit oli syöty - vaara ohi. Enää ei pauku. Bambi epäili namiruutuun lähtöä vielä 15 tyhjän ruudun jälkeenkin. Ja vielä 30:n.
Olisiko minun pitänyt pistää joku muu ampumaan? Pilasinko tämän sillä, että ammuin itse? Ja ammuin varmasti liian läheltä!
Ei. Ei toimi ei.
Mikään edellä mainituista ei ole osoittanut toivettakaan siitä, että voisin saada Bambia siedätettyä laukauksiin. Ja voitteko kuvitella, ettei edes se namiruutu toimi - vaikka Bambi on ihan superahne!!! Se on niin viisas, että se tietää mitä on tulossa. Se ketjuttaa asiat takaperin jo niin, että jos ajattelenkin ampumista niin korvat menee luimuun. WTF?!?
Pari viikkoa sitten juuri SM-kisojen alla perjantaina Bambin kasvattaja Jessica Ristimäki ehdotti, että laukaukset opetettaisiinkin Bambille sen oma aktiivisuuden kautta. Ideana oli se, että koiran ei tarvitsisi pelätä ja luimuilla, että milloin ne laukaukset tulisivat, vaan koiralle opetettaisiin jokin temppu, joka aiheuttaa laukauksen. Esim. kosketuskeppi. Tällöin koira saisi oman aktiivisuuden kautta päättää, milloin epämiellyttävä ääni tulee ja se saisi näin mahdollisesti hallinnan tunnetta asiaan.
Ostin idean heti mielessäni - Tämä voisi sopia Bambille! Ja kas - Pääsin soveltamaan itse teoriaa nopeammin, kuin arvasinkaan...
Sivujuonteelle nyt pitkästi poiketen - mutta seuraava tarina on oleellinen oman oivallukseni kannalta:
Bambille tuli myös toinen omituinen reagoiminen tänä kesänä. Vieraiden autojen takakontit.
Se ilmenti oirehtimisisensa noin vuosi sitten syksyllä, kun kävimme Hertan kanssa Maarit Rokkamäen jälkikoulutuksessa Uuraisella. Olimme liikkeellä Hertan autolla ja Bambin jälkitreenin päätteeksi Bambi ei halunnu enää mennä Hertan auton konttiin. En tiennyt - enkä edelleenkään tiedä miksi. Jotain epämiellyttävää siinä on täytynyt tapahtua. Olisiko jokin pistänyt tai jotain?
No tänä kesänä, kun alettiin SM-tokoja varten treenaamaan, reissattiin useampia kertoja sekä Hertan, että Veeran autoilla. Bambi alkoi oirehtimaan samaa asiaa. Se ei halunnut oman treeninsä päätteeksi mennä enää vieraan auton konttiin. En ymmärtänyt, mikä koiraa vaivasi ja monesti joko nostin sen konttiin ja kerran jopa hermostuin sille. (Uskotteko, että hermostuminen ei auttanut asiaa!)
En nähnyt koirani todellista ahdistusta vaan vähättelin sitä.
Vieraan kontin pelko paheni - näin sen kyllä juuri ennen SM-kisoihin lähtöä, mutta en ehtinyt tehdä asialle mitään. Enkä tiennyt, mitkä olisin voinut tehdä.
No, SM-reissulle Liminkaan lähdettiin Veeran autolla. Lähdön hetkellä koira meni konttiin melko kivuttomasti. Päästiin majoituspaikkaan perjantaina, mutta heti perille päästyäni ja koiran pois kontista päästettyäni huomasin, että se alkoi väistää konttia voimakkaasti. "Takaisin en mene".
Lauantaiaamuna, jolloin oli meidän suoritusvuoro, jouduin käyttämään aikaa ja kissanruokaa saadakseni Bambin Veeran konttiin. Mutta se meni vielä ihan ok.
Lauantai-iltapäivänä sen sijaan, kun oli jo AVO1 taskussa ja lähdön hetki kisapaikalta koitti, koira katsoi autoa kauhulla ja luikki karkuun jo kauempaa. En saanut Bambia houkuteltua edes nameilla - mieluummin se jäi ilman ruokaa kuin joutui konttiin. Parkkipaikalla oli väkeä ja tilanne hallitsematon, joten kävin ottamassa koiran syliin ja vein sen etupenkille istumaan - ok, et joudu konttiin.
Sunnuntaiaamuna Bambi pääsi myös etupenkille matkustamaan, matka oli lyhyt. Mutta jo autoa lähestyminen ahdisti sitä. Etupenkille pääsy oli sille helpotus.
Sunnuntai-iltapäivänä SM-kisa-alueella tuuli todella kovaa. Meillä oli viikonlopun ajan koirien häkkien päällä teltta, joka jouduttiin purkamaan kesken päivän kovan tuulen vuoksi. Kun teltta päältä oli purettu ja ensimmäisen kerran sen jälkeen avasin Bambin kevythäkin luukun, Bambi sinkosi karkuun. Se juoksi parkkipaikalle (joka siis oli ihan vieressä) ensimmäisen auton (tuntematton auton!) etuovesta sisään etupenkille istumaan. Se siis pelkäsi, että on tullut lähdön hetki ja nyt joutuu takakonttiin. Kontista oli tullut jostain syystä aivan käsittämättömän suuri mörkö. Ilmiö oli vähän samanlainen, kuin laukauksiin reagoiminen ja kontista oli tullut "THE JUTTU!"
Päivä oli vasta puolessa, joten minä kylmän viileästi menin jonkun tuntemattoman autosta hakemaan koirani hihnaan ja poistuimme parkkialueelta. (Veeran auto olisi ollut kolmen auton päässä.)
Loppupäivä meni ihan normaalisti. Kävin alueella treenaamassa ja käytiin katsomassa toko-finaaleja Bambin kanssa. Sitten lähdön hetkellä nostin retkituolin kainaloon ja sanoin kavereille, että nyt me lähdetään. Ja silloin Bambi veti liinat kiinni. Se hitto tiesi, että nyt joutuu konttiin!
Minulla oli onneksi kinkkua vielä taskut täynnä, joten sain Bambin imuttamalla kinkuilla mukaan ja vein sen sen oman kevythäkin luo, joka oli siis vain n. 40m Veeran autosta ja parkkialueen vieressä. Parkkialue oli ihmisistä vielä tyhjä, joten minulla olisi nyt hyvää aikaa keksiä, kuinka saan koirani konttiin ilman väkivaltaa tai pakottamista. Mieleeni tuli tämä Jessican neuvo, jossa koira oman aktiivisuuden kautta saa päättää, milloin kohtaa epämiellyttävän asian. Päätin siis houkuttelun sijaan viedä etukäteen takakontille kissanruokapurkin motivaattoriksi. (Bambille ei toimi houkuttelu, se kokee, että houkuttelussa on jotain todella epäilyttävää). Sitten palasin kevarille ja avasin häkin vetskarin. Bambi ei aikonut tulla pois - se olisi jäänyt sinne turvaan. En houkutellut, vaan käännyin selin ja pudotin pari kinkkua maahan. Bambi tulikin nopeasti itse ja söi ne. Näytin, että minulla on lisää. Sitten odotin. Ja Bambi tarjosi minulle kurre-asentoa. Palkkasin kurren kehuin ja siirryin kaksi askelta eteenpäin palkatessa. Sitten taas odotin. Bambi tarjosi peruutusta ja maahanmenoa - siirryin kaksi askelta palkatessa ja taas odotin. En koskaan houkutellut, vaan palkkasin iloisesti koiran aktiivisuuden, askeleet tulivat palkalle siirtymisessä. Välillä Bambi vilkaisi huolestuneena edessä siintävää konttia, mutta päätti siitä huolimatta jatkaa tarjoamista. Olimme minuutin kuluessa Veeran takakontin luona. Sitten Bambi haistoi kissanruoan ja kun näytin vielä kädellä, se syöksyi siihen. Nostin ruoan äkkiä konttiin ja hetken epäröityään Bambi meni perässä. Painettuani veräjän kiinni, se selvästi hetken hätääntyi ja lopetti ruokailun hetkeksi, mutta kehotuksesta jatkoi sitten syömistään. Pois sitä ei sillä reissulla enää kuitenkaan voinut ottaa, vaan se oli nokka kohti kotia ja uusia suunnitelmia.
Edellisestä tarinasta opin yhden ehkä suurimmista asioista koiran koulutuksessa. Ainakin Bambin kohdalla vastoinkäymiset voidaan voittaa juurikin, kun koira saa ikäänkuin itse valita tahdin. Ei houkuttelemalla, ei pakottamalla, ei niska-perse-otteella, ei huutamalla. Vaan koiran omalla aktiivisuudella. Tämän jälkeen olemme jatkaneet näitä vieraan kontin treenejä samalla teemalla ja viimeisimmällä kerralla Bambi jopa olisi uteliaana ollut menossa katsomaan, onkohan vieraassa kontissa jotain ruokaa?
Ja palataksemme paukkuprojektiin, edellä mainitulla mallilla aion sitä kokeilla.
Konkreettisesti suunnitelmani on se, että edetään hissun kissun. (Mitenkähän se kärsimättömälle onnistuu!)
Olen nyt opettanut Bambille kosketuskepin ja yleistänyt sitä myös eri ympäristöissä. Tein myös niin, että keppiin koskemisen jälkeen sanoin "ääni" ja painoin starttipistoolin tyhjää lipasta. idea olisi siis niin, että kaveri on puhelimessa 200m päässä, sanon "ääni" (kun Bambi tarjoaa kuonokosketusta) ja PAM. Kuono ->ääni->PAM.
Ensin niin kaukaa, että ei reagoi. Sitten hissun kissun lähemmäs. Mitä luulette, voisiko toimia?
Ei kai tässä enää ole mitään menetettävääkään?
Kommentit
Lähetä kommentti