Kun odotukset ovat korkealta, putoaa lujaa ja se sattuu.

Lähdin VOI-kotikisoihin varsin hyvillä fiiliksillä. Treenit olivat menneet hyvin ja olin saanut myös Bambin ääntelyn lähes pois. Aamulla vielä mietin, että mitä sitten jos sattuu jotain? Mutta ajattelin, että kyllä Bambi hoitaa. Se osaa kyllä!

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Ja niin katkesi meidän hieno ykkösputki ja pitkään jatkuneiden onnistumisien sarja.
Itku pitkästä ilosta.

Paikkis meni vielä hienosti ja omasta mielestäni virittelinkin koiran ihan hyvin, mutta ehkä olin taas hätäinen kun kehään meno koitti. Bambi otti ilmeisesti tilanteesta häiriötä - oli miten oli, ensimmäisestä liikkeestä alkaen se ei ollut keskittynyt minuun eikä tekemiseen. Koko paska alkoi siitä, että luoksetulossa se ei mennyt ensimmäisellä maahan. Siitä hajosi sitten jo meikäläisen pakka. Jätin koiran ja mietin, mitä just tapahtui? Eihän se ikinä ole ennen tuollaista tehnyt.

Jälkikäteen ajatellen (itkettyäni neljästi ja meinattuani lopettaa tokon kokonaan, hikoiltuani salilla tunnin, sekä hiihdettyäni toisen mokoman), tajuan, että myös minä annoin ajatusteni karata. En ollut 100% keskittynyt. Koko suorituksen ajan keskityn niihin virheisiin, joita Bambi hyvää vauhtia teki.
Muuhun en sitten kiinnittänytkään huomiota. Ajattelin vain, kuinka huono se on ja miten se taas noin teki. Kyllähän sen pitäisi osata. Vaan ylpeys käy lankeemuksen edellä. En virhekeskeisyydeltäni saanut fokusoitua omaa rooliani ohjaajana, jotta olisin voinut antaa käskyt 100% keskittyneesti ja ladata koiraani positiivista virtaa.

Yhtä lailla, että olen todella pettynyt Bambin suoritukseen, olen pettynyt itseeni ja siihen, etten ollut reilu ohjaaja. Olen pettynyt, etten voi iloita hyvistä asioista, vaan kiinnitän huomioni ainoastaan epäonnistumisiin. Epäonnistumisiin keskittyminen ja niitä pelkääminen aiheuttaa lisää epäonnistumista.

Koesuorituksessa oli rento fiilis kaukana ja minua alkoi suoraan sanoen vituttaa kehässä ihan kunnolla. Viimeistään L-liikkeessä Bambi otti siitä kovasti itseensä (väärä asento ja siinä vaiheessa minä totaalisesti ajattelin että et voi olla tosissasi!), eikä meinannut enää uskaltaa toimia sen jälkeen. Se on kumma, miten Bambin keskittymättömyys tai muuten huono mielentila saa minut kireäksi ja sen jälkeen se heijastuu takaisin koiraan 100 kertaa pahempana. Sehän siis riittää, että ajattelen, miten se epäonnistuu. Sen jälkeen dominopalikat kaatuvat. Tänään ne kaatuivat ihan loppuun saakka, koska viimeisessä liikkeessä - ruudussa - pysäytin liian myöhään, koira oli takalinjalla ja minä OLISIN VOINUT KORJATA! Näin sen tasan tarkkaan. Mutta ajattelin silloin, että mitä väliä. Tämä koe oli muutenkin fiasko. Käskin koiran maahan ja otin siitä nollan ja turpaan ja tähänastisen tokourani suurimman pettymyksen.

Siinä kokeessa oli varmaan jotain hyvääkin, mutta edelleenkään en pysty sitä näkemään.

Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa!